Usko luonteenpiirteenä

 Seuraava teksti on käännetty Erich Frommin Kootuista Teoksista osasta 2, jonka teemana on Erich Frommin analyyttinen luonneoppi. Teksti on kirjasta psykoanalyysi ja etiikka vuodelta 1947 ja se on suomennettu 1960-luvun alussa nimellä "Ihmisen osa". Minun osaltani tämä liittyy omiin tutkimuksiini ja selvitystyöhön autoriteetin olemuksesta ja kun julkaisusta on jo 70 vuotta, rohkenin myös kääntää sen saksankielestä blogiini "Elämmekö unessa" - joka sekin on eräs Erich Frommin  psykoanalyytikkona ja sosiaalipsykologina esitämiä kysymyksiä.  Käytän nimenomaan ilmaisua "autoriteetti" "auktoriteetin" sijasta, koska niin monta kertaa ei ole kysymys pelkästään henkilöstä ja hänen luonteenpiirteistään, vaan myös asiasta, aineellisesta ja jopa sisällöstä. 

"Usko perustuu siihen, mihin voimme olettaa sieluni sanovan "kyllä"; epäusko  siihen, minkä se torjuu." (Emerson)

Usko ei kuulu niihin käsitteisiin, joka näyttäisi sopivan aikamme henkisen ilmapiirin käsitteisiin. Päinvastoin, rationaalisessa ja tieteellisessä ajattelussa usko yhdistetään tavallisesti Jumalaan ja uskonnollisiin oppeihin. Rationaalisessa ja tieteellisessä ajattelussa edellytetään, että se on yhteydessä tosiasioihin perustuvaan, joka puolestaan erottautuu tosiasiat ylittävästä, jossa ei ole tilaa tieteelliselle ajattelulle ja jossa hallitsee ainoastaan usko. Monille tämä jako on kestämätön. Jos uskoa ei voida saattaa yhteen rationaalisen ajattelun kanssa, niin silloin se täytyy erottaa anakronistisena, menneeseen kulttuurikerrokseen kuuluvana jäänteenä  ja korvata tieteellä, joka perustuu oivalluksiin  ja tosiasioihin. 

Nykyinen asennoituminen uskoon  levisi pitkän, kirkon kanssa käydyn kamppailun aikana ja sen esittämän vaatimuksen kanssa haluta hallita jokaisen ajattelua. Siten skeptisyys uskonkysymyksiä kohtaan on mitä tiukimmin yhteydessä järjen käytön esiinmarssiin. Tämä modernin skeptismin rakenteellinen elementti  sisältää kuitenkin sitä vastaan toimivan ulottuvuuden, joka ei ole tullut riittävästi huomioiduksi. 

Luodessamme silmäyksen modernin ihmisen luonteenrakenteeseen  ja nykyisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin päädymme havaintoon, että yleinen uskon puute ei enää edusta edistyksellistä ulottuvuutta samalla tavalla kuin oli aikaisempoien sukupolvien kohdalla.  Tuolloin taistelussa uskoa vastaan oli kysymys vapautumisesta ihmisarvoa loukkaavista henkisistä kahleista.  Se oli taistelua irrationaalia uskoa vastaan, ilmaus luottamuksesta järkeen ja ihmisen kyvystä rakentaa vapauteen, yhdenvertaisuuteen ja veljeyteen perustuva yhteiskunnallinen järjestys.  Tänään taas uskon puute on ilmausta syvemmästä hämmennyksestä ja epäilystä.  Ajattelun kehitykselle skeptismi ja rationalismi olivat aikanaan edistyksellisiä voimia, nykyään ovat rationalisoinnit ja järkeistykset  asioiden suhteuttamista ja epävarmuutta. Oletus, että keräämällä yhteen yhä uusia tosiasioita täytyy tämän samalla johtaa totuuden tunnistamiseen, on johtanut eräänlaiseen taikauskoon. Totuus itse tuli tietyille piireille metafyysiseksi käsitteeksi ja johti tieteen tehtävän rajoittumiseen pelkkään informaation kokoamiseen. Ilmeisten rationaalisten varmuuksien takana piileksii syvä epävarmuus, siis tuo filosofia jonka avulla siihen voidaan vaikuttaa, olettamalla tai menemällä mukaan kompromisseihin.

Voiko ihminen elää ilman uskoa? Eikö "usko saada  jo äidinmaidossa"? Pitääkö meidän saada kaikki usko kanssaihmisiltämme, niiltä joita rakastamme ja sen lisäksi itseltämme? Voimmeko elää  elämäämme ilman uskoa pitäviin normeihin? Ilman uskoa ihmisestä tulee steriili, toivoton ja suhteessa sisimpäämme olemukseemme pelokas.

Oliko siis kamppailu uskoa vastaan turha, jäivätkö järjen saavutukset toimimattomiksi? Täytyykö meidän kääntyä uudelleen uskonnon puoleen, vai pitääkö meidän tyytyä elämään ilman uskoa? Onko usko välttämättä uskoa Jumalaan tai uskollisiin oppeihin? Onko usko niin läheisessä suhteessa uskontoon, että se jakaa niiden yhteisen kohtalon? Onko usko välttämättä vastakohta rationaaliselle ajattelulle vai onko se siitä erotettavissa? Yritän jatkossa osoittaa, että näihin kysymyksiin voidaan vastata tavalla, jossa uskoa taskastellaan  ihmisen perusasenteena, luonteenpiirteenä, jota ohjaa joukko kokemuksia  ja joka mahdollistaa todellisuuden näkemisen kasvoista kasvoihin ilman harhakuvia ja siitä huolimatta mahdollistaa elämisen  uskossaan. On vaikeaa nähdä usko, ei niinkään uskona johonkin, vaan sisäisenä asennoitumisena jonka täsmällinen sisältö on toisarvoista. Ehkä tätä helpottaa sellainen ymmärrys joka termille "usko" annettiin Vanhassa Testamentissa, jossa sitä tarkoittava sana "Emunah"on yhtä kuin "vankkumattomuus".  Se kuvaa siten tiettyä ominaisuutta ihmiselämässä, siis enemmän tiettyä luonteenpiirrettä kuin sisällöllistä uskoa johonkin.

Asia  tulee selvemmäksi, kun puhutaan ensin epäilemisen ongelmasta. Myös epäilemisellä ymmärretään tavallisesti epäilystä ja hämmennystä suhteessa johonkin oletukseen, yhteen tai toiseen ideaan tai ihmiseen. Epäilystä voidaan kuvata myös elämänasenteena, joka läpäisee ihmisen niin täysin, että asia tai esine johon hän sen suuntaa on toisarvoista merkitykseltään. Epäilyksen ilmiön ymmärtämisessä on tarpeen erottaa rationaali ja irrationaali, siis järkevä ja järjetön epäily.  Jatkossa tulen tässä suhteesa samalla tavalla erottamaan myös "uskon" käsitteen. 

Irrationaali epäily ei ole mikään järkiperusteinen reaktio johonkin väärään tai väärinkäsitettyyn, vaan enemmän epäily, joka hallitsee tunnepohjaisesti ihmisen elämää ja ajatuksenkulkua. Hänelle ei mikään elämänilmiö ole kokemus, joka merkitsisi hänelle varmuutta. Kaikki on epävarmaa, mikään ei ole varmaa.

Äärimmäisessä muodossaan irrationaali epäily ilmenee neuroottisessa kateudessa.  Ihmistä jonka kateus on täyttänyt vie eteenpäin pakonomainen, kaiken sen epäily mitä hän ajattelee tai hämmentyminen kaikesta mitä hän tekee. Epäily suuntautuu usein kaikkein tärkeimpiin elämää koskeviin päätöksiin. Usein se koskee myös aivan toisarvoisia asioita, kuten esim. mitä hän pukee päälleen tai ottaako hän vastaan hänelle osoitetun kutsun. Irrationaali, järjetön epäily aiheuttaa riitaa ja on väsyttävää, aivan sama mitä se koskee, toisarvoisia vaiko tärkeitä asioita. 

Pakonomaisen epäilyn psykoanalyyttinen tutkimus osoittaa, että se koskee tiedostamattomien tunnekonfliktien käsittelyä, jotka johtuvat kokonaispersoonallisuuden puutteellisesta integraatiosta ja intensiivisestä voimattomuuden tunteesta ja avuttomuudesta. Ainoastaan sitten, kun epäilyksen syyt tunnetaan, voidaan sisäisestä voimattomuuden tunteesta johtuva  tahdon lamautuminen voittaa. Jos tällaista näkemystä ei ole saavutettu, luo kyseinen henkilö sijaisratkaisuja, jotka tosin ovatkin epätyydyttäviä, mutta kuitenkin vähintään auttavat torjumaan tuskaiset ilmenemismuodot. Yksi tällainen korvikeratkaisu on pakonomainen kiireisyys joka tuo ajoittain helpotusta. Toinen vastaava on oletus tietynlaisesta "uskosta", jossa ihminen niinsanotusti sukeltaa omaan epäilykseensä. 

Nykyisin hallitsevan epäilyksen hallitseva muoto ei ole kuitenkasan edellä kuvattu aktiivinen asennoituminen, vaan yhdentekevyyden asenne, jossa kaikki on mahdollista eikä mikään ole varmaa. On yhä enemmän ihmisiä, jotka tuntevat hämmennystä suhteessa kaikkeen - olipa se sitten työ, politiikka tai moraali - ja niitä - mikä on vielä kauheampaa - jotka pitävät tätä hämmennyksen tilaa normaalina. He tuntevat itsensä eristetyiksi, neuvottomiksi ja voimattomiksi.  He eivät koe elämää omien ajatustensa, tunteidensa ja käsitystensä kautta, vaan sellaisten kokemusten kautta joita heiltä odotetaan. Samalla kun näiltä ihmisiltä on kadonnut aktiivinen epäily, on tilalle astunut yhdentekevyys ja kaiken suhteellisuus.

Vastakohtana irrationaalille epäilylle asettaa rationaalinen epäily kaiken kyseenalaiseksi, sen pätevyyden ja uskon autoriteettiin, mutta ei sellaista joka perustuu omaan kokemukseen. Tällainen epäily on tärkeä tekijä persoonallisuuden kehityksessä. Lapsi poimii aluksi kaikki ideat vanhemmiltaan, koska hän ei epäile heidän autoriteettiaan. Hän kehittää kriittisen tietoisuuden  pian kun hän vapautuu heidän autoriteetistaan ja kehittää omaa itseään. Tämän kasvun lapsi aloittaa epäillessään satujen todenmukaisuutta, satujen jotka hän aikaisemmin kyselemättä hyväksyi. Hänen kriittiset kykynsä kasvavat samassa suhteessa vanhempien autoriteetista vapautumisen ja oman henkisen kasvun  kanssa. 

Historiallisesti katsoen on rationaalinen epäily yksi modernin ajattelun ratkaisevimmista voimavaroista. Juuri siitä on moderni filosofia ja myös tiede saanut hedelmällisimmät jännitteensä.  Tässä suhteessa on yksilön tavoin rationaalisen epäilyn keksiminen kytkeytynyt vapautumiseen autoriteeteista, olivatpa ne  sitten kirkko tai valtio.

Suhteessa uskoon haluaisin samassa hengessä jakaa sen kuten on tapahtunut  epäilyksen kanssa: siis eron tekemisen irrationaalin ja rationaalin uskon välillä. Irrationaalilla uskolla ymmärrän uskoa ihmiseen, ideaan tai symbooliin, joka ei perustu yhteenkään omaan ajatus- tai tunnekokemukseen, vaan jonka perusta lepää tunnepohjaisena heittäytymisenä irrationaalin autoriteetin alaisuuteen. 

Ennenkuin jatkamme, on tarpeen syventyä hieman tarkemmin heittäytymiseen ja älyllisen tunnepohjaisen suhteen prosessiin. On riittävästi todisteita siitä, että kun ihminen luopuu sisäisestä riippumattomuudestaan ja heittäytyy autoriteetin alaisuuteen, hän on taipuvainen asettamaan itsensä autoriteetin tilalle. Valaisevin esimerkki tästä on hypnoottinen tilanne. Ihminen heittäytyy toisen autoriteetin alaisuuteen ja on hypnoottisen unen tilassa valmis ajattelemaan ja tuntemaan mitä hypnotisoija tekee hänen ajattelulleen ja tunteilleen. Jopa hypnoottisen unen jälkeen tulee hän seuraamaan hypnotisoijan suggestioita, vaikka hän on vakuuttunut että hän toimii omista perusteluistaan ja omasta aloitteestaan lähtien. Jos hypnotisoija suggeroi jonkun tuntemaan olonsa kylmäksi jonakin määrättynä hetkenä ja pukemaan päällystakin päälleen, tulee suggeroitu tuntemaan näin jälkihypnoottisessa tilassa ja toimimaan tämän suuntaisesti. Hän tulee olemaan myös vakuutunut siitä, että hänen tunteensa ja toimintansa perustuvat todellisuuteen ja hänen oman tahtonsa mukaisiin päätöksiin.

Vaikka hypnoottinen tilanne on vakuuttava osoitus autoriteetin alaisuuteen heittäytymisestä ja näytös vastavuoroisesta suhteesta ja ajatustenkulusta tällaisessa tilanteessa, on kuitenkin riittävästi aivan arkipäiväisiä tilanteita, joissa sama mekanismi ilmaisee itsensä. Tapa jolla ihmiset reagoivat vahvan suggerointikyvyn omaavaan  johtajaan, sopinee esimerkiksi puolihypnoottisesta tilasta. Myöskään tässä tapauksessa  ideoiden omaksuminen ei perustu hänen omiin kokemuksiinsa kuulijana, joka on muodostanut kantansa oman ajattelunsa pohjalta ja kriittisen pohdinnan tuloksena suhteessa esitettyihin ideoihin ja ajatuksiin. Todellinen syy on kuulijoiden tunnepohjainen heittäytyminen puhujan alaisuuteen. heillä on harhakuva että kaiken järjen mukaan ovat samaa mieltä puhujan ideoiden kanssa ja ryhtyvät siksi hänen kannattajikseen. Heillä on tunne että he hyväksyvät hänet koska heidän ajatuksensa  käyvät yksiin hänen ideansa kanssa. Todellisuudessa tapahtumien järjestys on päinvastainen: he velvoittavat itsensä hänen ideoihinsa, koska he ovat puolihypnoottisella tavalla alistuneet autoritetin alaisuuteen. Vihjeissään iltaisin järjestettyjen propagandatilaisuuksien tarkoituksenmukaisuudesta ja niiden tapahtumien kulusta antoi Hitler erinomaisen kuvauksen. Hän sanoi:"Erinomainen puhe onnistuu hallitsevalta apostoliluonteelta helpoimmin iltaisin, ihmisten voittaminen uuteen tahtotilaan, ihmisten joiden vastustustahto on jo luonnollisella tavalla heikentynyt kuin sellaisten, joiden henkinen ja tahtopohjainen jännite on vielä täydessä voimassa." (A.Hitler, 1933, s. 531)

Irrationaalin uskon tunnuslauseella "Credo quia absurdum est" (uskon koska se on järjetöntä) - se on eräs hieman pilkallinen lausahdus Tertullianukselta - on tietty psykologinen pätevyytensä. Kun joku ilmaisee kannanoton, joka on perusteltu rationaalisti, hän tekee sellaista jota periaatteessa jokainen muukin kykenisi tekemään.  Jos hän kuitenkin uskaltautuu väittämään jotakin rationaalisesti järjetöntä, hän todistaa sillä, että hän ylittää terveen järjen mahdollisuuksien rajan ja omistaa siten maagisen voiman joka nostaa hänet keskivertoihmisen yläpuolelle.

Historian ylitsevuotavassa tarjonnassa uskosta irrationaaliin uskoon on raamatun kertomus hebrealaisten vapautumisesta egyptiläisestä ikeestä yksi näyttävimmistä kuvauksista uskon ongelmasta. Koko kertomus kuvaa hebrealaisia ihmisinä jotka - vaikka kärsivätkin orjuudesta - pelkäävät kuitenkin kapinaa eivätkä halua luopua orjuuteen liittyvästä turvallisuudesta. He ymmärtävät vain vallan kieltä. He pelkäävät tätä valtaa mutta alistuvat siihen kuitenkin.Vastoin Jumalan antamaa tehtävää, esiintyä itse Jumalan edustajana, vastaa Moses, että hebrealaiset eivät tule uskomaan Jumalaan, joinka nimeäkään he eivät tiedä. Vaikka hän ei annakaan mitään nimeä, ilmaisee Jumala olevansa valmis täyttämään hebrealaisten vaatimuksen varmuudesta hänen olemassaoloonsa. Mooses vastaa että pelkästään nimi ei vielä tarjoa riittävää varmuutta hebrealaisten vakuuttamiseksi Jumalan olemassaolosta. Jumala tekee vielä pidemmälle menevän myönnytyksen: hän opettaa Mooseksen tekemään ihmeitä: "Niin tulee heidän Sinua uskoa, että Jahve on Sinulle ilmestynyt, heidän isiensä Jumala, Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala" (Ex 4,5). Tämän lauseen syvä ironia ei voi jäädä huomaamatta. Jos hebrealaiset olisivat omanneet tämän uskon jota Jumala heiltä odotti, tällöin olisi tämä usko perustunut heidän omaan elämänkokemukseensa tai juurtunut kansan historiaan.  Heistä oli kuitenkin tullut liiaksi orjia, heidän uskonsa oli orjanuskoa. Se ilmeni vallan alle alistumisena, vallan joka osoitti voimaansa magian, taikauskon kautta. Heihin voitiin vaikuttaa ainoastaan toisen maagisen voiman kautta, voiman joka ei ollenkaan eronnut egyptiläisten käyttämästä vallasta muuten kuin siten että se oli vielä vahvempi.

Vahvin nykyinen irrationaalin uskon ilmenemismuoto on usko diktaattoriin. Hänen puolustajansa pyrkivät osoittamaan uskonsa aitoutta korostamalla tosiasiaa, että miljoonat ovat valmiita kuolemaan hänen puolestaan. Jos usko määritellään riippuvuutena ihmisestä tai asiasta ja jos valmius voidaan mitata vain sillä että ollaan valmiita kuolemaan, niin silloin on uskossa profeettojen oikeudenmukaisuuteen ja rakkauteen ja uskossa heidän vastustajiensa voimaan kyse periaatteessa samasta ilmiöstä; ne eroavat toisistaan vain koskien kohdetta. Silloin vapaustaistelijan uskon ja alistajan uskon välillä ei ole muuta eroa kuin että he uskovat eri ideaan.

Irrationaali usko on fanaattinen vakaumus, joka suuntautuu joko henkilöön tai asiaan. Se pohjautuu heittäytymiseen persoonallisen tai persoonattoman irrationaalin autoriteetin alaisuuteen. Rationaalinen usko on sensijaan vahva vakaumus, joka lepää järjen ja tunteen produktiivisella perustalla. Rationaaliselle ajattelulle, jossa uskolle ei väitetysti ole mitään sijaa, on irrationaalinen usko tärkeä osatekijä. Miten esimerkiksi tiedemies päätyy uuteen löytöön? Alkaako hän siten  että tekee kokeita toisensa jälkeen, kokoaa tosiasioita toisensa perään, ilman ennakko-odotusta siitä mitä hän haluaa löytyvän? Harvoin on tärkeä löytö jollakin tutkimusalalla tehty tällä tavalla. Yhtä lailla ovat ihmiset päätyneet tärkeisiin tuloksiin seuraamalla vain fantasian luomia mielikuvia.  

Inhimillisen pyrkimyksen alueella alkaa luova ajatusprosessi usein tavalla jota voisi kuvata "rationaaliseksi visioksi". Sellainen visio on puolestaan tulosta aikaisemmasta tutkimuksista, mietiskelyistä ja huomioista. Kun tiedemiehelle onnistuu koota riittävästi tosiasioita tai (lisäksi)  työstää matemaattinen malli tehdäkseen aikaisemman olettamuksensa uskottavaksi, silloin voidaan sanoa että hän on saavuttanut kokeella hypoteesin, vahvan todennäköisyyden. Huolellisessa vahvan todennäköisyyden analyysissa voidaan niiden antamien tulosten  ja niitä tukevien kokemusten pohjalta tehdä lopullinen arvio. Tämä johtaa aitoon hypoteesiin, olettamukseen ja edelleen käytöönotettaessa jopa kauskantoiseen teoriaan.

Tieteen historia tuntee monia esimerkkejä uskosta järkeen ja totuuden paljastavista visioista. Kopernikus, Kepler, Galilei ja Newton, heidän kaikkien mielen täytti horjumaton usko järkeen. Uskonsa tähden joutui Giordano Bruno roviolle ja Spinoza eristetyksi.  Jokaisella askeleella rationaalista visiosta aina teorian hahmottamiseen on usko välttämätöntä: usko visioon  järkeväksi koetun tavoitteen saavuttamiseksi, uskoa olettamukseen todennäköisenä ja uskottavana tuloksena, ja uskoa tältä pohjalta muovautuvaan teoriaan kunnes vähintäänkin on saavutettu yleinen hyväksyntä suhteessa tavoiteltuun. Tämä usko lepää omakohtaisen kokemuksen varassa, luottamuksena ajattelun, huomioimisen ja arvioinnin  omaan voimaan. Kun  irrationaali usko tarkoittaa, että joko asia otetaan sellaisenaan todesta ainoastaan siksi, että autoriteetti tai enemmistö näin väittää, tukeutuu rationaalinen usko riippumattomaan vakuuttautumiseen, jonka perustana ovat produktiivinen huomiointi ja ajattelu. 

Ajattelu ja päätöksenteko eivät ole ainoita kokemusalueita, joilla rationaalinen usko ilmaisee itseään. Myös ihmissuhteiden tasolla se on välttämätön osatekijä jokaisessa merkittävässä ystävyydessä ja rakkaudessa. Usko ihmiseen tarkoittaa, että on varma hänen perusasennoitumisensa luotettavuudesta ja muuttumattomuudesta, että on varma hänen persoonallisuutensa ytimestä.  Tällä en tarkoita sitä etteikö ihminen saisi muuttaa mielipiteitään, vaan sitä että hänen perustavaa laatua olevat motiivinsa pysyvät muuttumattomina; että esimerkiksi hänen kykynsä arvottamiseen ja hänen kunnioituksensa ihmisarvoakohtaan ovat osa häntä itseään eivätkä ole alistettavissa millekään muutoksille.

Samassa hengessä uskomme myös itseemme. Me olemme tietoisia oman itsemme olemassaolosta. Se tarkoittaa, että me olemme tietoisia oman persoonallisuutemme ytimestä, joka on muuttumaton ja jää samaksi koko elämämme ajaksi huolimatta muuttuvista olosuhteista ja tietyistä mielen ja tunteen muutoksista. Tämä ydin on se todellisuus, joka toimii sanan "minä" takana ja jonka varassa vakaumuksemme omasta identiteetistämme lepää. Jos meillä ei ole uskoa oman itsemme pysyvyyteen, on tunne identiteetistämme uhattu ja me tulemme riippuvaisiksi toisista, joiden hyväksyntä muodostuu identiteetintunteemme ja itsellisyytemme perustaksi.  Vain se joka uskoo itseensä, voi pysyä toisille uskollisena, sillä vain sellaisena hän voi olla varma siitä, että hän on myös myöhempänä ajankohtana sama kuin tänään ja tulee  tuntemaan ja toimimaan samoin kuin jona hänet sillä hetkellä hyväksytään. Usko omaan itseemme on edellytys kyvylle luvata jotakin, ja se että ihminen - kuten Nietsche sanoo - voidaan tämän kyvyn perusteella määritellä, on ehto uskomiselle ihmisenä olemiseen ylipäätään. 

Edelleen, uskosta ihmisyyden merkitykseen juontuu uskomme toisten ihmisten, itsemme ja koko ihmiskunnan  mahdollisuuksiin. Yksi olennaisimpia muoto tästä uskosta on äidin usko vastasyntyneeseen lapseensa: usko että tämä tulee elämään, kasvamaan, kävelemään ja puhumaan. Lapsen kehitys seuraa toki tässä suhteessa sellaista lainalaisuutta, että toiveen täyttyminen ei näytä vaativan mitään uskomista.  Toisin on suhteessa niihin kehitysmahdollisuuksiin, jotka kenties saattavat jäädä pois kuvasta: lapsen mahdollisuudet rakastaa, olla onnellinen, mahdollisuus käyttää järkeään sekä erityiset mahdollisuudet, kuten taiteelliset lahjat. Nämä alkiot kasvavat ja tulevat ilmaistuiksi siinä määrin kuinka otolliset kehitysedellytykset niille on tarjolla; ne saattavat tulla tukahdetuiksi siinä määrin kuin vastaavat edellytykset puuttuvat. Yksi tärkeimmistä näistä edellytyksistä on se, että lapsen elämän tärkeimmät ihmiset näihin mahdollisuuksiin uskovat. Tällaisen uskon tarjollaolo tai puuttuminen ratkaisee eron kasvatuksen ja manipulaation välillä. Kasvatus on identtinen sen avun kanssa jota lapselle annetaan jotta hän voi toteuttaa mahdollisuuksiaan. Kasvatuksen vastakohta on manipulaatio. Siitä puuttuu usko lapsen mahdollisuuksien kypsymiseen. Se perustuu vakaumuksen, jonka mukaan lapsesta voi tulla jotakin oikeaa vain kun aikuiset häneen  ymppäävät häneen sitä mitä toivotaan, ja estetään niissä asioissa jotka eivät näytä olevan toivottavia. Robotin ei tarvitse uskoa mitään , koska siinä ei ole mitään elämää. 

Usko toiseen saavuttaa korkeimman asteensa uskossa ihmiskuntaan. Läntisessä maailmassa se ilmenee juutalais-kristillisen uskonnon käsitteissä, maallisessa kielessä sen voimakkaimmat ilmaisut löytyvät viimeisen puolentoista vuosisadan  edistyksellisistä poliittisista ja sosiaalisista ideoista. Samoin kuin usko lapseen perustuu tämä usko ideaan, jonka mukaan ihmisen mahdollisuudet ovat sellaisia, että ne voivat tulla esiin luonnostaan edullisissa yhteiskunnallisen järjestyksen kasvuolosuhteissa, joita ohjaavat yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden periaatteet. Toistaiseksi ihminen ei ole ollut kykenevä sellaisen yhteiskuntajärjestyksen aikaansaamiseen, ja vakuuttuminen siitä että se tulee onnistumaan edellyttää siksi lujaa uskoa. Kuten jokainen rationaalinen usko, ei myöskään tämä ole mitään toiveajattelua, vaan se tukeutuu ihmiskunnan tähänastisten saavutusten todistukseen ja jokaisen yksilön kokemukseen hänen oman elämänsä järjestä ja rakkaudesta.  

Samalla kun irrationaali usko perustuu vallan alle alistumiselle, vallan joka koetaan ylivoimaisen vahvana, kaikkitietävänä ja kaikkivoipaisena ja kieltää siksi oman järjen  voiman, perustuu rationaalinen usko päinvastaiseen kokemukseen. Tämä uskomme perustuu ajatukseen, joka on tulosta omasta huomioimisestamme ja omasta ajattelustamme.  Me uskomme myös toisten mahdollisuuksiin, omiin  ja ihmiskunnan mahdollisuuksiin, koska me - juuri siinä määrin kuin me itse olemme sen eläneet - olemme kokeneet omien mahdollisuuksiemme kypsymisen, kypsymisenä todellisuuteen itsessämme, voimana omaan järkeemme ja rakaudenvoimaamme. Rationaalisen uskon perusta on produktiivisuus.

Usko elämään tarkoittaa ainoaa varmuutta joka on olemassa. Varmuutta joka kasvaa produktiivisesta toiminnasta, varmuus että olemme itse toiminnan tekijöitä, jolle  omat voimanme tarjoavat toiminnan mahdollisuudet.  Tästä seuraa että usko voimaan (hallitsemisen tarkoituksessa) ja voiman käyttö on aidon uskon vastakohta.  Usko olemasssaolevaan voimaan on identtinen epäuskon kanssa, joka ei toistaiseksi ole tarjonnut toteutuneita mahdollisuuksia kypsymiseen. Se on ennuste tulevaisuudesta, joka manifestoi ainoastaan tätä hetkeä; mutta se osoittautuu karkeaksi virhelaskelmaksi, jonka arvio  ihmisen mahdollisuuksien ja kasvun suhteen on syvästi irrationaalinen. Ei ole olemassa mitään rationaalista uskoa valtaan. On vain alistumista sen alaisuuteen, ja vallanpitäjän tahtoon säilyttää valtansa. Monille näyttää valta olevan mitä todellisinta; ihmiskunnan historia on kuitenkin osoittanut, että se on kaikkein epävakain kaikista inhimillisistä saavutuksista. Koska usko ja valta sulkevat toisensa pois, tulevat kaikki uskonnot ja poliittiset järjestelmät, jotka alunperin rakennettiin ratioinaalisen uskon varaan, aikojen saatossa muuttumaan korruptoituneiksi ja vallanpalvelijoiksi siinä määrin kuin ne tukevat valtaa  ja siihen sitoutuvat.

On vielä viitattava erääseen toiseenkin uskoa koskevaan virhekäsitykseen. usein oletetaan, että usko on olotila, jossa passiivisesti odotellaan omien toiveiden toteutumista. Kuten tästä esityksestä jo ilmenee, on tällainen asenne luonteenomaista irrationaalille uskolle, mutta täsmää usein myös rationaalisen uskomisen kanssa. Siinä määrin missä rationaalinen usko perustuu omaan produktiivisuuteen, siinä ei korostu mikään passiivinen, vaan aito sisäinen aktiviteetti. Vanha juutalainen legenda kuvaa tätä äärimmäisen valaisevasti. Kun Mooses heitti sauvansa Punaiseen Mereen,, vesi ei jakautunutkaan odotetun ihmeen mukaisesti mahdollistaaksen juutalaisille läpimenon kuivin jaloin.  Vasta kun ensimmäinen hyppäsi veteen, tapahtui luvattu ihme ja kuten odotettiin, aallot vetäytyivät taka-alalle.

Tämän tutkinnan alussa rajasin uskon asenteeksi, siis luonteenpiirteeksi, uskoksi tiettyyn ideaan tai ihmiseen. Toistaiseksi olemme työstäneet uskoa ensimmäisen kategorian merkityksessä. Tästä nousee vielä kysymys, onko jonkinlainen suhde luonteenpiirteenä olevan uskon ja sen kohteena olevan uskon välillä. Analyysistämme rationaalisen uskon ja sen vastakohdan, irrationaalin uskon välillä seuraa, että tällainen suhde on olemassa. Kun rationaalinen usko lepää oman produktiivisen kokemuksemme perustalla, ei sen perustana ole jotakin sellaista, jossa inhimillinen kokemus ylittyy. Edelleen tästä seuraa, että emme voi puhua rationaalisesta uskosta, jos ihminen ei tietoisesti usko omassa kokemuksessaan, vaan siksi että se hänelle esitettiin, uskoo rakkauden, järjen ja oikeudenmukaisuuden ideaan. Uskonnollinen usko voi olla molempia. Ennenkaikkea eräät uskonnolliset lahkot, jotka eivät päässeet osallisiksi kirkon vallasta ja jotka pitivät sisällään joitakin mystisiä virtauksia ja jotka viittasivat sanomassaan ihmisen rakastamisen kykyyn ja jumalankaltaisuuteen, saavuttivat ja harjoittivat uskonnollisen symboliikan muodossa rationaalisen uskon asennetta. Mitä uskontoon tulee, on usko myös sen maallisessa muodossa pätevää, erityisesti uskona poliittisiin ja sosiaalisiin ideoihin. Vapauden ja demokratian ideat rappeutuivat irrationaaliksi uskoksi, kun ne eivät enää olleet yksilön produktiivisen kokemuksen perustalla, vaan tulivat vain puolueiden ja valtioiden kautta edustetuiksi, jotka puolestaan pakottivat yksilöt uskomaan näihin ajatuksiin. Mystisen Jumalaan uskomisen ja ateistisen rationaalisen ihmiskuntaan  uskon välillä vallitsee olennaisesti pienempi ero kuin mystisen uskon ja kalvinistisen uskon välillä, jonka Jumalausko perustuu omaan voimattomuuteen ja on juuriltaan Jumalan vallan pelkoa.

Ihminen ei voi elää ilman uskoa. Oman ja tulevien sukupolvien ratkaiseva kysymys on, onko tämä usko irrationaalista uskoa johtajaan, rakenteeseen tai menestykseen vai onko uskon kokemus tulosta oman toimintamme perustalla olevaa rationaalista uskoa ihmiseen.