Tietoisuuden ongelma, yhteiskuntarakenne ja väkivallan käyttö

 Katkelma (Erich Frommin kirjasta "Marxin ihmiskuva" (Marx's concept of man 1961 b)

"On ensi sijassa huomattava, että Marx, kuten Spinoza ja   myöhemmin Freud, uskoi että enin osa siitä mitä ihmiset tietoisesti  ajattelevat, on "väärää" tietoisuutta, siis ideologiaa ja järkeistämistä ja että ihmiset eivät ole tietoisia niistä voimista jotka hänen toimintaansa ohjaavat. Freudin mukaan juuret ovat ihmisen libidosuuntautuneissa pyrkimyksissä, Marxin mukaan ihmisen yhteiskunnallisessa kokonaisrakenteessa, jotka linkittävät ihmisen tietoisuutta määrättyyn suuntaan ja samalla sulkevat häneltä pääsyn tiettyihin tosiasioihin ja kokemuksiin. 1)

Haluaisin tässä korostaa, että tämä teoria ei tarkoita, etteivätkö ideat ja ihanteet voisi olla todella toimivia. Marx puhuu tietoisena olemisesta, ei ihanteista. Juuri ihmisen tietoisen ajattelun sokeus estää häntä tulemasta tietoiseksi hänen sisällään olevista ihanteista. Ainoastaan kun väärä tietoisuus on muuntunut oikeaksi tietoisuudeksi, mikä tarkoitta että tulemme tietoisiksi todellisuudesta sen sijasta että tarraudumme järkeistyksiin ja harhakuviin, me voimme  tunnistaa todelliset ja todet tarpeemme. On myös todettava, että Marxille tiede itsessään ja kaikki ihmisellä olevat voimavarat ovat osa niitä voimavaroja, jotka ovat vuorovaikutuksessa luonnon ja sen voimavarojen kanssa. Marx ei ollut missään tapauksessa sokea suhteessa ihmisen kehityksen produktiivisiin voimavaroihin ja niiden vaikutukseen, kuten hänen tuotantonsa populaari tulkinta antaa ymmärtää. Marx ei ylipäätään asettunut vastustamaan ideoita, vaan oli vastaan sellaisia ideoita, joiden juuret eivät olleet yhteydessä inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jotka siis eivät, Hegelin ilmausta hyödyntääksemme, olleet "todellisia mahdollisuuksia". Ennenkaikkea hän ei koskaan unohtanut, että eivät ainoastaan olosuhteet muokkaa ihmistä, vaan että myös ihminen muokkaa ja luo olosuhteita. Seuraavan sitaatin pitäisi osoittaa, kuinka erheellistä on tulkita Marxia siten, että hän muka antaisi ihmiselle aionoastaan passiivisen roolin historiallisessa prosessissa,  kuten niin monet valistuksen filosofit ja sosiologit tänä päivänä väittävät nähdessään ihmisen olosuhteiden passiivisena kohteena:

"Olosuhteiden muuttamisen ja kasvatuksen materialistinen oppi unohtaa, että ihminen muuttaa olosuhteita ja että kasvattajat itse pitää myös kasvattaa. On siis käsiteltävä  yhteiskunta kahtena osana - joista toinen (koko yhteiskuntana) on ylväänä hänen yläpuolellaan.

Olosuhteiden  romahdus muutoksessa ja ihmisen toimeliaisuuden tai itsemuutoksen luonne voidaan rationaalisesti  ymmärtää ainoastaan vallankumouksellisena käytäntönä."

(MEGA 1,5, S. 534 = MEW 3, S. 5f) Vrt. Hegelin kuuluisaan kirjeesen Mehringille 14.7. 1893, jossa hän toteaa, että  kaavamaista lähestymistapaa yhteiskuntataloudellisen rakenteen ja vallitsevan ideologian välillä korostetaan, ja samalla sisällön todellinen puoli jää huomioimatta; eli se muoto ja tapa jolla nämä katsomukset tulevat esiin.)

Vallankumousellinen tietoisuus ja väkivalta

"Vallankumousellisen tietoisuuden" käsite johtaa meidät yhteen kiistellyimmistä käsitteistä Marxin filosofiassa, nimittäin voimankäyttöön ja väkivaltaan. On merkillistä, että läntiset demokratiat tulevat niin vihaisiksi teoriasta, joka väittää, että yhteiskunta voidaan muuttaa väkivaltaisella poliittisella vallansiirrolla. Ajatuksessa poliittisesta voimansiirrosta väkivallan avulla ei missään tapauksessa ole kysymys marxilaisesta ajattelutavasta; se oli paljon suuremmassa määrin  ajatustapa, joka on viimeisen kolmensadan vuoden aikana määrittänyt porvarillista yhteiskuntaa. Läntinen demokratia on suurten brittiläisen, ranskalaisen ja amerikkalaisen vallankumousten tytär; Venäjän vallankumousta helmikuussa 1917 ja Saksan vallankumousta  vuonna 1918 tervehdittiin ilolla huolimatta tosiasiasta että niissä käytettiin väkivaltaa. Ilmeisesti väkivallan käyttö voimansiirron välineenä riippuu tämänhetkisessä läntisessä maailmassa siitä, kuka väkivaltaa käyttää ja ketä vastaan. Jokainen sota perustuu itsestäänselvästi väkivallan käyttöön ja jopa demokraattinen hallitus perustuu väkivallan periaatteeseen, joka sallii enemmistölle käyttää väkivaltaa vähemmistöä kohtaan, jos vallitsevan tilan ylläpitäminen sitä vaatii. Ainoastaan pasifistisista lähtökohdista on väkivallasta luopuminen uskottavaa. Tämä lähtee siitä vakaumuksesta, että väkivalta edustaa sellaisenaan ehdotonta epäoikeudenmukaisuutta ja että se, poissuljettuna välitön puolustautuminen, ei johda koskaan parempaan. Jos katsotaan Marxin ajatusten  väkivaltaisen vallankumouksen oikeutuksesta, lukuunottamatta Englantia ja Amerikan Yhdysvaltoja, perustuvan kokonaan ajan porvarilliseen traditioon, on myös toiselta puolen painotettava, että Marxin teoria väkivallasta edustaa ratkaisevaa edistysaskelta suhteessa porvarillisen väkivaltaan, edistysaskelta jonka juuret ovat koko hänen  historiateoriassaan.

Marx katsoi, että poliittinen väkivalta ei voi tuoda mitään sellaista, jota ei jo historiallisessa ja yhteiskunnallisessa prosessissa ole valmisteltu. Tästä seuraa että väkivalta, jos se ylipäätään on välttämätöntä, antaa vain niin sanotusti viimeisen sysäyksen sellaiselle kehitykselle, joka jo keskeisimmiltä osiltaan on olemassa, mutta ei sellaisenaan voi kuitenkaan todella tuoda mitään uutta. Niinpä hän sanoikin: "Väkivalta on jokaisen vanhan yhteiskunnan kätilö, yhteiskunnan joka on jo raskaana uudesta." (MEW 23, S. 779). Se että Marx ylittää perinteisen porvarillisen käsityksen, on juuri yksi hänen suurista näkemyksistään - hän ei siis uskonut väkivallan luovaan voimaan, ajatukseen että poliitinen väkivalta sellaisenaan voisi nostaa esiin uuden yhteiskunnallisen järjestyksen. Näistä perusteista lähtien voi väkivallalla olla Marxille ainoastaan väliaikainen merkitys, mutta se ei koskaan voisi toimia pysyvänä elementtinä yhteiskunnallisessa muutoksessa.

___

1) Vrt. E. Fromm. 1960 a, GA IV, kuten Marxin toteamus:"Kieli on yhtä vanha kuin tietoisuus - kieli on käytännöllinen, myös muille ihmisille olemassaoleva, siis myös minulle todellisuudessa olemassaoleva tietoisuus, ja kieli muodostuu, samoin kuin tietoisuus, ensi sijassa tarpeesta, kanssakäymisen välttämättömyydestä muiden ihmisten kanssa. Missä suhde on olemassa, se on olemassa minua varten, eläin ei "käyttäydy" suhteessa mihinkään eikä ylipäätään ollenkaan. Tietoisuus on siten jo etukäteen yhteiskunnallinen tuote ja sellaiseksi se jää niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Tietoisuus on alkuvaiheessa  pelkkää tietoisuutta suhteessa käsilläolevaan ympäristöön. Tietenkin tietoisuus on aluksi yksinkertaista tietoisuutta lähimmästä aistittavasta ympäristöstä ja lyhytaikaista tietoisuutta  yhteydestä muihin ihmisiin ja asioihin -  paitsi tietoiseksi tulleelle yksilölle; samalla luonnontietoisuus kohdistuu ihmiseen aluksi täysin vieraana, kaikkivoipana ja aineettomana voimana, jonka suhteen ihmiset käyttäytyvät puhtaasti eläimellisesti, ja jonka avulla he saavat vaikutteita kuin karja; ja siksi se on puhdasta eläintietoisuutta luonnosta (luonnonuskonto) MEGA, I, 5, s.20 = MEV 3 S 30f).

(Erich Frommin kirjasta "Marxin ihmiskuva" (Marx's concept of man 1961 b),  englannninkielisestä alkuperäisteoksesta saksaksi Renate Müller-Isenburg ja C. Barry Hyams, suomennos Ilpo Rossi)